Kuva: Väyläviraston valmiuspäällikkö Antti Castrén työmaakäynnillä suurella kiovalaisella kadunrakennushankkeella.
Sitten kännykkä piippaa ilmahälytyksestä. Castrén sekä joukko muita kriittisen infran ja kriittisten kuljetusten asiantuntijoita siirtyy suojaan. Ukrainassa ei ole vastaavaa väestönsuojajärjestelmää kuin Suomessa, mutta Castrénin arvion mukaan he olivat suhteellisen hyvin suojassa. Rakennuksen kellarissa on rauhallista, kun ihmiset selaavat puhelimiaan ja odottavat tietoja ilmauhkan laadusta, suuntautumisesta ja sen aiheuttamasta tuhosta.
Sodan arki pakottaa ajattelemaan varautumista uudella tavalla
Ukrainan yhteiskunta on ollut laajamittaisen hyökkäyksen alla jo vuosia. Ukrainalaisten kokemukset ja heidän kriisioppinsa kiinnostavat opintomatkalaisia. On jatkuva uhka siitä, että toimintaan, hankkeisiin ja infraan vaikutetaan asein. ”Miten sota huomioidaan hankkeiden käynnistämisissä ja läpivienneissä? Miten kannattaa toimia verkollisesti, kun infraa tuhotaan? Miten infran palvelutasoa pystytään pitämään kohtuullisen hyvin yllä?” Castrén pohtii. Hänen mukaansa sikäläiset ratkaisumallit eivät sovi sellaisenaan suomalaisen yhteiskuntaan ja hankintatapaan.
Laajamittaisen hyökkäyksen alkushokin jälkeen asiat Ukrainassa alkoivat toimia, ja varautuminen rakentui yksiköiden ja organisaatioiden kyvykkyyksien kautta. Esimerkkinä Castrén mainitsee väylien kunnossapidon. Kun yhteiskunta joutuu järjestämään toimintojaan, se vaikuttaa myös väylänpitoon. ”Työmaalle järjestetään henkilöstölle suojatila ilmahälytyksiä varten. Organisaatiotasolla pitää huolehtia, että henkilöstöä on saatavilla, miten työmaille päästään tai miten tuetaan henkilöstöä, joka on joutunut siirtymään maan sisällä, tai jonka perhe on joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa.” Suomessa nykyisissä väylätyömaan ohjeissa ei ole vastaavia osa-alueita.
Resilienssi syntyy priorisoinnista ja vaihtoehdoista
On tärkeä pysyä askeleen edellä vihollista, sillä se muuttaa toimintaansa. Poikkeustilanne tuottaa lisätöitä normaalin toiminnan päälle: on priorisoitava asioita sekä muutettava prosesseja erilaiseksi kuin syvän rauhan aikana. Jatkuva uhka hyökkäyksistä vaikuttaa siihen, miten infraa pidetään kunnossa, miten resursseja koordinoidaan ja miten toimintaa hajautetaan. Kontaktilinjaa kauimpana olevilla, taaimmilla alueilla väyläverkkoa pystytään pitämään kohtuullisen hyvin kohtuullisessa kunnossa ja liikenne pääsee soljumaan.
Kuva: Antti Castrén esittämässä tarkentavaa kysymystä erään suuren tie- ja sillanrakennusyhtiön johdolle.
”Voimme ottaa oppia Ukrainalta esimerkiksi kunnossapidosta, korjaamisesta ja kriittisten yhteyksien priorisoinnista. Resilienssiä kasvattaa parhaiten se, että mietitään vaihtoehtoja esimerkiksi reiteille, energiansaannille ja varastoille. Kaikkia munia ei kannata pitää samassa korissa”, Castrén sanoo.
Mitään yksittäistä asiaa ei voida suojata siten, etteikö sitä saataisi jollain määrällä hyökkäystä pois pelistä. Jos vaihtoehtoja on, tai niitä voidaan saada kohtuullisen nopeasti lisää, se heikentää hyökkääjän toimintaa. Castrénin mukaan hyökkäykseen varautumista tärkeämpää on miettiä sitä, miten varautua siten, ettei hyökkäystä ei edes tapahtuisi.
”Infran kunnossapito ja liikenteen pyörittäminen vaativat joissakin asioissa poikkeamia, mutta täysin erilaista toimintatapaa ei kannata keksiä”, Castrén sanoo. Hänen mielestään poikkeustiloissa tai isoissa häiriötilanteissa on lopulta kyse siitä, että mitä tavanomaisemmin ja mitä normaalimmalla prosessilla asian pystyy hoitamaan niin sen parempi.
Varautuminen on yhteinen tehtävä
Vaikka nyt ollaan kansainvälisellä opintomatkalla, varautuminen on ensisijaisesti kansallista yhteistyötä. ”Kaikkien on oltava hyvin varautuneita, ja relevanttien tahojen on tehtävä yhteistyötä. Yritysten, viranomaisten ja järjestöjen yhteistyö ja harjoittelu on keskeistä. Siinä opitaan toisten toimintatavat, kyvyt ja mahdolliset reunaehdot”, Castrén korostaa. Suomen malli on poikkeuksellinen: puhutaan kokonaisturvallisuudesta, jossa viranomaiset ja yritykset tekevät yhteistyötä. Jopa keskenään kilpailevat yritykset tekevät varautumisyhteistyötä keskenään, sillä yhteisellä Suomen asialla ollaan.
Ilmahälytyksen keskellä on aikaa pohtia. Castrén miettii hajauttamisen ja energiansaannin toista puolta, jokaisen omaa lähipiiriä. ”Meidän kaikkien täytyy huolehtia omasta lähipiiristä: perheestä, läheisistä, iäkkäistä sukulaisista tai naapureista. Miten ravinto, lämpö, vesi ja lähijätehuolto pystyvät toimimaan, jos tulisi useamman vuorokauden mittainen palvelukatko? Entä miten huolehtia kännykän virransaannista? En usko yhteiskunnan pitkäaikaiseen lamaantumiseen, mutta alueellisesti ja ajallisesti rajattuja häiriöitä voi tulla erilaisiin palveluihin.”
Viimein ilmoitus saapuu matkapuhelimeen: hyökkäys kohdistui tällä kertaa pääasiassa läntiseen Ukrainaan, kauemmaksi rintamasta kuin missä Castrén on. Venäjä tuhosi muun muassa yhden asuinkerrostalon. Iskussa kuoli 30–40 henkilöä. ”Vaikka täysimittainen sota on kestänyt jo neljä vuotta, paikalliset kieltäytyvät kutsumasta tilannetta normaaliksi. Siinä ei ole mitään normaalia, että naapurimaa tappaa toisen maan siviilejä”, Castrén sanoo.
Ukrainan kokemukset muistuttavat, että varautuminen ei ole yksittäisiä suunnitelmia, vaan jatkuvaa yhteistyötä, harjoittelua ja kykyä pitää yhteiskunta toiminnassa myös pahimman uhan keskellä.